Kuuluminen on asia, johon palaan yhä uudelleen

Ihminen voi olla keskellä yhteisöä ilman kokemusta siitä, että hän kuuluu siihen. Hän voi osallistua tapahtumaan, istua samassa pöydässä, tehdä osansa ja näyttää ulospäin siltä, että kaikki on hyvin. Silti jokin jää syntymättä ja yhteys ei rakennu.

Seurapiirinaisia rakentaessa olen huomannut, että kuuluminen ei ala siitä, että ovi on auki. Se alkaa siitä, miten ihminen kohdataan, kun hän tulee sisään. Tervehditäänkö häntä, esitelläänkö hänet muille. Kutsutaanko mukaan keskusteluun niin, ettei hänen tarvitse itse murtautua siihen. Saako hän olla paikalla ilman, että hänen pitää ensin todistaa kuuluvansa joukkoon.

Nämä asiat kuulostavat pieniltä, mutta en usko enää, että ne ovat pieniä tekijöitä.

Olen nähnyt tilanteita, joissa sama ihminen on yhdessä paikassa puhelias, lämmin ja oma itsensä, ja toisessa paikassa varovainen, hiljainen ja kuin vähän poissa. Siksi minun on ollut vaikea uskoa, että kuuluminen olisi vain persoonallisuuskysymys. Ennemmin ajattelen, että se kertoo jotain myös ympäristöstä. Siitä, millainen käyttäytymiskulttuuri yhteisössä on.

Moni yhteisö mittaa osallistumista. Kuinka moni tuli paikalle. Kuinka moni ilmoittautui. Kuinka moni jäi loppuun asti. Minua kiinnostaa yhä enemmän jokin muu. Kuinka moni koki olevansa tervetullut. Kuinka moni tuli nähdyksi. Kuinka moni uskalsi olla mukana omana itsenään.

Siksi kuuluminen merkitsee minulle niin paljon myös Seurapiirinaisissa. En halua rakentaa vain yhteisöä, johon voi osallistua. Haluan rakentaa tiloja, joissa ihmisen ei tarvitse arvailla, onko hän toivottu. Tilaa, jossa hän voi vähitellen tuntea, että täällä on minulle paikka.

Työn edetessä olen huomannut, että kuuluminen syntyy harvoin suurista sanoista. Useammin se syntyy siitä, että joku tervehtii, jättää tilaa, kutsuu mukaan ja tekee näkyväksi, että olet tervetullut tänne ja siksi palaan tähän kysymykseen yhä uudelleen.