Tuleeko analogisesta yhä tärkeämpää?

Työelämä digitalisoituu koko ajan enemmän. Tekoäly kirjoittaa, tiivistää, ehdottaa, analysoi ja rakentaa vaihtoehtoja. Kokoukset pidetään etänä, jopa eri maista, ja yhä suurempi osa työpäivästä tapahtuu järjestelmien kautta.

Vaikka tämä on monella tapaa hyvä kehitys, työstä tulee joustavampaa, tietoa on enemmän saatavilla ja asioita pystytään tekemään paljon nopeammin kuin aikaisemmin.

Mitä enemmän työ digitalisoituu, sitä arvokkaammiksi voivat tulla ne asiat, jotka ovat fyysisiä, hitaita, keskeneräisiä ja ihmisten välillä tapahtuvia.

Analogisella en tarkoita paluuta paperiin ja kynään tai ajatusta siitä, että työn pitäisi tapahtua toimistolla. Tarkoitan niitä asioita, joiden merkitys voi kasvaa juuri siksi, että yhä suurempi osa työstä voidaan siirtää digitaaliseen ympäristöön.

Kun tarvitsen apua, minun ei enää välttämättä tarvitse kysyä työkaverilta. Tekoälyltä saa vastauksen heti. Toisen näkökulman saa muutamassa sekunnissa ja keskeneräisen ajatuksen voi viedä tekoälylle ennen kuin sitä on sanonut ääneen kenellekään toiselle.

Tämä tekee työstä tehokkaampaa, mutta samalla se muuttaa sitä, miten tarvitsemme toisiamme työpäivän aikana.

Organisaation työntekijöillä ja heidän välisillä suhteillaan on merkitystä. Kun pyydän toiselta apua, osoitan samalla, että hänen osaamisellaan on merkitystä. Yhdessä miettiessämme meille syntyy yhteistä ymmärrystä. Toinen voi jatkaa keskeneräistä ajatusta siitä kohdasta, johon itse jäin, ja lopputulos syntyy yhdessä.

Jos yhä suurempi osa näistä hetkistä siirtyy ihmisen ja tekoälyn välille, myös kuulumista täytyy alkaa rakentaa työelämässä tietoisemmin.

Työyhteisö ei synny samasta työnantajasta tai samoista järjestelmistä. Se rakentuu vähitellen siitä, että ihmiset tuntevat toisensa, tietävät toistensa osaamisen ja uskaltavat kysyä toisiltaan myös silloin, kun oma ajatus ei ole vielä valmis.

Hyperdigitaalinen työelämä voi tästä syystä nostaa fyysisen kohtaamisen arvoa.

Työn tekemiseen emme välttämättä tarvitse toimistoa samalla tavalla kuin ennen. Yhteisen historian, luottamuksen, spontaanien kohtaamisten ja kuulumisen rakentamiseen voimme tarvita.

Ajatus toimistosta sosiaalisena infrastruktuurina on paljon kiinnostavampi kuin keskustelu siitä, kuinka monta päivää viikossa siellä pitäisi olla. Olennaisempaa on se, mitä varten ihmiset tulevat yhteen.

Jos lähityö tarkoittaa sitä, että ihmiset istuvat samassa tilassa kuulokkeet päässä tekemässä yksin samaa työtä, jonka voisi tehdä kotona, yhteinen tila ei vielä rakenna mitään. Sen arvo syntyy siitä, mitä ihmisten välille siellä tapahtuu.

Sama muutos näkyy osaamisessa.

Työhön liittyy paljon muutakin kuin tehtävälista. Ammatillinen identiteetti rakentuu myös tilanteissa, joissa minulta kysytään tietystä asiasta, tunnen osaavani jotakin erityisen hyvin tai tiedän, että juuri tässä asiassa muut luottavat minuun.

Tekoäly pystyy tekemään sekunneissa asioita, joiden oppimiseen ihminen on käyttänyt vuosia. Silloin myös oma paikka työyhteisössä voi muuttua.

Mikä minun arvoni tässä yhteisössä on, jos asia, josta minut aikaisemmin tunnettiin, ei olekaan enää samalla tavalla harvinainen taito?

Tätä voidaan helposti kutsua muutosvastarinnaksi, vaikka kyse voi olla paljon perustavammasta muutoksesta ammatillisessa identiteetissä. Ihminen joutuu rakentamaan uudelleen käsitystä siitä, missä hänen osaamisensa on arvokasta ja mihin häntä tarvitaan.

Digitalisaatio vaikuttaa samalla siihen, mitä organisaatiossa nähdään.

Työstä pystytään mittaamaan koko ajan enemmän. Näemme paremmin, missä aikaa kuluu, kuinka nopeasti asiat valmistuvat ja missä prosessi hidastuu. Kehittämisen kannalta tämä on hyödyllistä, mutta kaikki organisaation toiminnalle tärkeä ei näy yhtä helposti.

Tieto siirtyy ihmiseltä toiselle keskustelussa, uusi työntekijä oppii kokeneemmalta ja joku huomaa tilanteen, jossa kaikki numerot näyttävät hyviltä mutta jokin arjessa ei silti toimi.

Mitä enemmän johtaminen perustuu näkyvään dataan, sitä tärkeämpää on ymmärtää myös sitä, mitä data ei näytä.

Tekoäly tekee monesta työvaiheesta nopeamman. Kun työ voidaan tehdä nopeammin, myös päätöksiä odotetaan nopeammin. Jos aikaisemmasta työstä vapautuu kaksi tuntia, voidaanko samalla ottaa pari tuntia pois päätöksenteosta?

Kaikki hitaus ei silti ole tehottomuutta. Asioiden ymmärtäminen voi vaatia monta keskustelua ihmisten välillä. Luottamus syntyy ajan kanssa ja keskeneräinen ajatus tarvitsee hetken ennen kuin siitä tulee käyttökelpoinen.

Tekoälyn vapauttama aika on siksi myös valinta. Se voidaan käyttää uuden oppimiseen, kehittämiseen tai asiakkaan parempaan ymmärtämiseen. Se voidaan täyttää saman tien uudella työllä.

Tässä kohtaa tehokkuus alkaa muuttua kiinnostavaksi kysymykseksi. Kuinka paljon nopeampaa työtä oikeastaan tavoittelemme ja mitä haluamme tehdä sillä kapasiteetilla, jonka teknologia vapauttaa?

Sama kysymys liittyy asiantuntijuuden syntymiseen.

Uran alussa tehdään paljon tehtäviä, jotka tekoäly osaa jo nyt hoitaa hyvin. Etsitään tietoa, käydään aineistoa läpi, tehdään ensimmäisiä analyysejä ja ratkaistaan tavallisia tapauksia. Samalla opitaan vähitellen tunnistamaan myös ne tapaukset, joissa jokin poikkeaa normaalista.

Jos suuri osa tästä työstä siirtyy tekoälylle, organisaation pitää miettiä uudelleen, missä kokemattomasta ihmisestä kasvaa kokenut.

Hiljainen tieto ei synny pelkästään siitä, että lopputulos nähdään. Se syntyy myös siitä, että ihminen käy itse läpi riittävän monta tilannetta ja alkaa huomata niiden välisiä eroja.

Tekoäly voi siis vapauttaa ihmisen rutiinista ja samalla poistaa osan siitä työstä, jonka kautta asiantuntijuus aikaisemmin rakentui. Tämä ei tarkoita sitä, että rutiinityö pitäisi säilyttää sellaisenaan. Se tarkoittaa sitä, että oppiminen pitää ehkä suunnitella työelämässä paljon tietoisemmin kuin aikaisemmin.

Sama koskee ajattelua.

Jos ensimmäinen luonnos, hypoteesi tai analyysi tulee jatkuvasti tekoälyltä, ihmisen oma työ alkaa yhä useammin valmiin lähtökohdan arvioimisesta. Siinä on valtava tehokkuushyöty, mutta samalla pitää ymmärtää, mitä ajattelun vaiheita haluamme edelleen harjoitella itse.

Organisaatio tarvitsee ihmisiä, jotka osaavat käyttää tekoälyä erittäin hyvin. Se tarvitsee myös ihmisiä, jotka huomaavat, milloin vakuuttavan näköinen vastaus perustuu väärään kysymykseen.

Mitä meidän täytyy siis edelleen osata itse?

Tässä kohtaa analoginen alkaa merkitä minulle enemmän kuin fyysistä tilaa.

Se on aikaa, jota ei ole vielä optimoitu pois. Keskustelua, jonka lopputulosta ei tiedetä etukäteen. Toisen ihmisen osaamisen tarvitsemista. Yhteistä ajattelua. Luottamusta, joka on syntynyt useiden kohtaamisten kautta. Tilanteita, joissa ihminen saa olla keskeneräinen ennen kuin hänen ajatuksestaan tehdään valmis.

Aikaisemmin monet näistä asioista syntyivät työpäivän aikana melkein itsestään. Mitä digitaalisemmaksi työ muuttuu, sitä vähemmän siihen voi ehkä luottaa.

Silloin analoginen ei tarkoita vanhanaikaista.

Se voi tarkoittaa jotain, josta tulee vähitellen niukempaa ja juuri siksi arvokkaampaa.

Kun yhä suurempi osa tiedosta, työstä ja ajattelusta voidaan siirtää digitaaliseen ympäristöön, fyysisen läsnäolon, ihmisten välisen luottamuksen ja yhteisen kokemuksen merkitys voi kasvaa samaan aikaan.

Kun työelämä muuttuu yhä digitaalisemmaksi, tuleeko analogisesta samalla yhä tärkeämpää?